Marmaros (4)

• Miten poiskuljetettavat saapuivat niihin määränpäihin, jotka heidän murhaajansa olivat pystyttäneet heidän tuhoksensa?
• Näyttää siltä , että saapumisreittejä oli yhtä paljon kuin oli kuljetettavien vaunulastillisia. . Näyttää myös siltä että joka lastauksellakin oli oma kohtalonsa. Ja joka ryhmässä joka yksilölläkin on ollut oma kohtalonsa. Sefer Maramaros kirjaan kirjoitettujen kauhujen kuvauksissa (kuten otsikolla Iasin, Jasina, Polen-Kablitsky) kuvataan, miten kadotuksen kuopan partaalla tai jo partaalta suistuneella yksilöllä saattoi – Jumalan Huolenpidon puututtua asioihin - olla määrä pysyä hengissä. Oli vaunulastillisia poiskuljetettavia , jotka oli  viety trukeilla suoraan Jasinasta Dniestrin joelle tai siitä etelään satoja kilometrejä. Joku toinen kuorma-autolastillinen kuljetettiin vain Delatinin alueelle, joka on lähin asemakaupunki rajan takana ja sieltä he saivat jatkaakin jalkaisin pakkomarssia.

How did the deportees arrive at the destinations established by the murderers for their destruction? It seems that the number of routes were as many as the number of trainloads of deportees. Each shipment seems to have had its own fate, and within the groups each individual had his own fate. In the descriptions of the horror which are written in the book Sefer Maramaros itself, (such as under the entries for Iasin, Polien-Kablitzky, etc.) we describe how individuals who were at the brink of the abyss, and even somewhat beyond the brink - Divine Providence intervened and commanded that they live. There were trainloads of deportees which were taken directly by truck from Iasin to the Dniester River and even beyond, a distance of hundreds of kilometers. There were other shipments which were driven only to the area of Diatin, the first town across the border and from there did a long forced march on foot.

• Eloonjääneitten todistuksisa on havaittavissa useita reittejä jäljitettäessä juutalaisen väestön kärsimysten polkuja. Tässä mainitaan kolme reittiä.
  
  (1) oli reitti, jonka lopullinen päätepiste oli Kamenetz-Podolsk. Tästä kertoo Teresifistä kotoisin oleva Moshe Deutsch. Ensin vietiin kuljetettavat kuorma-autoilla Jasinasta lähellä sijaitsevaan  (radan varrella olevaan)  Delatiniin. Sieltä marssittiin jalan, ensin itään kohti Kolomeaa, sitten koilliseen kohti Horodenkan kaupunkia ja Dniestrin joelle Burschovin kaupunkiin lähellä Uzirania ja sitten Chertkovin kaupunkiin ja sieltä itään Kamenetz- Podolskin kaupunkiin.
  
• (2) Toisen ryhmän reitin kuvaa Zvi Herman Smilovitch, joka on Kalinin kaupungista. Heidän päätepisteensä oli Stanislav. Heidät vietiin myös kuorma-autolla ensin Delatiniin ja sieltä alkoi pakkomarssi itään Horodenkaan ja sitten käännyttiin länteen Kolomeaan ja sieltä taas vaihdettiin suuntaa pohjoiseen Kalishin kaupunkia kohti ja sieltä terävästi käännyttiin lounaaseen Stanislavin suuntaan ja Stanislavin lähellä suurin osa ryhmästä surmattiin. Kulkutiessä oli monta zig-zag mutkaa. Ja marssi oli tarkoituksetonta ellei nyt sitten sen tarkoitus ollut kidutus: aiheuttaa kulkijoitten väsyttämistä ja henkistä murtamista sekä sanomatota tuskaa ja kipua
  
• (3) Ilona Gertler-Deutsch kertoo omasta ryhmästään hyvin samantapaista, Heidänkin kulkureitissään oli monta suunnan vaihtoa ja edes takaisin kulkemisia ja tarkoituksena vaikutti olevan vain kidutus ja mahdollisimman suuri kärsimys.
  

In the testimonies of survivors which we have read, a number of routes appear in this trail of suffering. We will mention three:

1. The route whose final destination was Kamenetz-Podolsk, in the tale of Moshe Deutsch from Teresif, which was: They were driven by trucks until Diatin (east of Iasin)(Delatyn is known as Delatin, Delatyn (German), Deliatin (Hungarian), and Delyatin). and from there on, they were marced on foot – first east in the direction of Kolomea, then northeast to the sity of Horodenka and to the Dniester River at the city of Burschov near Uziran and the city of Chertkov (Czortkow) and from there east, to the city of Kamenetz-Podolsk.
2. The route of Zvi Herman Smilovitch from Kalin and his group, whose destination was the city of Stanislav, who were also driven only to Diatin (Delatyn is known as Delatin, Delatyn (German), Deliatin (Hungarian), and Delyatin) . and from there were force-marched eastward to Horodenka, but from here were turned west to Kolomea, from there again a change of direction and this time northward to the city of Kalish (Halics) and from there a sharp turn south-east in the direction of Stanislav near which most of this group was murdered. There were many zig-zags on this route and it was characterized by non-purposeful marching with no goal except to torture the marchers, to tire them, break them and cause them untold agony and pain.
3. The route of the group in the tale of Ilona Gertler-Deutsch, also very similar to the previous one, was also punctuated by many about-faces in different and opposing directions and it can clearly be seen that its only purpose was to torture the Jews and to cause them much suffering.
   

• Emme ole vielä mainineet, miten (kuoleman)marssijoita kohdeltiin, kun heidän askeleensa alkoivat painaa kärsimyksen polulla, miten kuolema ja murhatuksi tuleminen oli uhkana joka askeleella. Pieni fragmentti tästä on kuvattuna kirjassa Sefer Maramaros jo mainituissa kappaleissa.
  

We have not yet mentioned how the marchers were treated as they trudged along this path of suffering, engulfed by death and murder at every step. A small fraction of this is written about and described in the book Sefer Maramaros under some of the entries already mentioned.

• Raportteja ja huhuja Puolassa tapahtuvista murhista alkoi tihkua takaisin Unkariin eri tavoin: Unkarilaiset sotilaat kotiin palattuaan levittivät tietoa. Tässä on sopiva kohta kertoa, että eräät unkarilaissotilaat kieltäytyivät ottamasta osaa tappamisiin, Braham toteaa : “Heitä järkytti konekivääreillä tehdyt miesten, naisten ja lasten murhat ja he ilmaisivat mielipiteensä kirjeitse raporteissaan lomilla”.
  

Reports and rumors about the murders in Poland began to sift back into Hungary by various means. Hungarian soldiers returned to their homes and spread the information. Here is the place to note that some of the Hungarian soldiers refused to take part in the killing. It is stated in one of the sources quoted by Braham (p. 117), “They were upset by the murder of men, women and children by machinegun fire and expressed their feelings in letters home or in reports given during furloughs”.

• Ei myöskään ne juutalaiset, jotka selvisivät Galitsiasta hengissä takaisin Unkariin, jääneet lepäämään ja vaikenemaan palattuaan. Yhdessä Munkacsin Rabbin kanssa ( hän oli Unkarin chasidilainen rabbi ja aikansa sukupolven eräiden suurimpien ja tärkeimpien yhdyskuntien rabbi) palanneet henkilöt antoivat tuoreen raportin Budapestin juutalaisten johtajille niistä tapahtumista, joita liittyi Galitsian “uudelleensasuttamiseen.”.
  

Neither did the few Jews who succeeded in escaping from Galicia and returning to Hungary rest or remain quiet upon their return. Headed by the Rabbi of Munkacs (one of the leading Chassidic Rabbis of Hungary and the Rabbi of one of the largest and most important communities of that generation), the returnees gave first-hand reports to individuals in the Jewish leadership of Budapest on the events which had occurred during the “relocation” to Galicia.

• Eräs niistä, joka pääsi pakenemaan oli Stern-niminen juutalainen mies. Hänestä tehtiin juutalaisten oikeuksia puolustavan viraston delegaation jäsen ja delegaatio lähetettiin Unkarin Sisäministerin Franz Krestuh-Fisherin tykö selventämään tilannetta. Ministerillä oli vastuu Muukalaisten valvontavirastosta (KEOKH)
  

One of these escapees, a Jew named Stern, was made a member of a delegation from the “Bureau for the Protection of the Rights of the Jews” that visited the Hungarian Minister of the Interior, Franz Krestuh-Fisher, who was responsible for the Office of the Supervision of Aliens (KEOKH).

• Tämän tragedian eräs suuri paradoksi on sekin, että Unkarin Sisäministeri, jolla oli ministerin vastuu niistä rikoksista, joita unkarilaiset tekivät Puolassa, oli itse kunnon virkamies ja kuului Miklosh Horthyn hallituksen laajasydämisiin vapaamielisiin. Hänet pidätettiin maaliskuussa 1944 Saksan miehittäessä Unkarin ja hänet lähetettiin Mauthausenin keskitysleiriin. Hän kuoli Itävallassa vuonna 1948. Ministeri liikuttui suuresti siitä, mitä hän sai kuulla. Hän ei edes antanut Sternin lopetaa kertomustaan. Hän sanoi: Olen kuullut tarpeeksi. Aivan välittömästi hän määräsi tiukan käskyn KEOKH:lle lopettaa juutalaisten poiskuljetukset. Ja todellakin hänen käskyjensä johdosta seitsemän junaa, jotka olivat jo ajaneet rajalle asti, pakotettiin palaamaan takaisin. Kaksi niistä oli jo saapunut Jasinaan ( ? Vanhassa kartassa ei ole raidetta Jasinassa 1939, Vasta Delatynissä).
  

One of the great paradoxes in this tragedy was the fact that the Minister of the Interior of the government of Hungary, who bore the ministerial responsibility for the crimes of the Hungarians in Poland, was himself a decent man and one of the great liberals in the government of Hungarian regent Miklosh Horthy. (Krestch-Fisher was arrested in March, 1944 with the German occupation and was sent to the concentration-camp Mauthausen. He died in Austria in 1948.) The Minister was greatly moved by what he heard. He didn't even let Stern finish his story. “I've heard enough!”, he said. Immediately he issued a strict order to the head of KEOKH to stop the deportations. And in fact because of his orders, 7 trains that had made their way to the border were forced to return, two of them already having reached Iasin.

• Ministerin käskystä huolimatta vieläkin juutalaisia surmattiin, koska ministerin käsky päti vain Unkarin alueella. Mitä tapahtui rajan takana, se oli taas sotilasviranomaisten auktoriteetin alainen asia ja joskus näilläkään ei ollut tilanne hallinnassa, koska jokaisen sotilaallisen yksikön komentaja teki miten tahtoi sillä miehitetyllä kaistalla missä oli.
  

But even after the order of the Minister of the Interior, Hungarian Jews were still killed, because his order was only valid within the borders of Hungary. What happened beyond the border was under the jurisdiction of the military authorities and sometimes not even they had control of the situation, as the commander of each military unit did as he pleased within the occupied area under his command. 
Suomennos 13.5. 2014