Saksalaisten antauduttua voitiin pelastaa vielä touko- ja kesäkuussa 1945 noin 10 000 ihmistä. Ensisijaisesti autettiin omia, skandinaavisia sotavankeja, mutta myös Saksassa asuvia ruotsalaisia naisia ja lapsia noudetiin sodan jaloista kotimaahan. Jos oli mahdollisuuksia, voitiin auttaa muitakin. Aktio oli kaiken kaikkiaan onnistunut humanitaarinen urotyö ja koitui monen vangitun pelastukseksi, mutta moni on kritisoinut sitä, että skandinaavit auttoivat vain yksipuolisesti omiaan eivätkä samassa mitassa toimineet muiden kansojen uhrien auttamiseksi, vieläpä suorittivat SS kuljetuksiakin muutaman päivän.
1940_04_09
Saksaan vangitut skandinaavit. 9.huhtikuuta 1940 Natsi-Saksa suoritti invaasion Tanskaan ja Norjaan (!) ja jo kesäkuussa pystytettiin enimmäinen norjalainen vankileiri, Ulven, Bergenin kaupungin ulkopuolelle. Kun miehityksenvastainen toiminta alkoi Norjassa lisääntyä, joutui yhä useampi norjalainen pidätetyksi. Aluksi norjalaisia vangittuja säilytettiin Norjan alueella, mutta eri syistä alettiin lähettää tuhansittain norjalaisia keskityleireille ja vankiloihin Saksaan. Ensimmäiset heistä lähetettiin jo syksyllä 1940.
1942_10__
JB Hjortin jouduttua Saksaan vangiksi, hänen perheensä alkaa työn vankien palauttamiseksi kotimaahan
1943-08-29
Tanskassakin alkoi natsien suorittamat joukkopidätykset ja poiskuljetukset aloitettiin suurimittaisina ja hallitusten yhteistyöllä 29. elokuuta 1943.
1944-1945
Natsi-Saksassa jaettiin skandinaavialaiset vangit kolmeen kategoriaan: osa oli siviilejä internoituja, jotka asustivat siviilisti ja saivat pitää joitain vapauksia ja eräs osa oli NN-vankeja (Nacht und Nebel), niitä joiden oli tehtävä pakkotöitä kuoliaaksi asti.
Myöhemmin kun skandinaavisten vankien määrä Saksassa alkoi lisääntyä, alettiin organisoida apua. Norjalaiset merimiespapit Hamburgissa, Arne Berge ja Conrad Vogt-Svendsen alkoivat etsiä vangittuja, avustaa heitä ruoalla ja välittää heille perheitten kirjeitä Norjasta ja Tanskasta. Vogt-Svendsen solmi yhteyksiä siviileihin internoituihin ”Gross Kreutz”:ssa, kuten Hjort ja Seip. Muitten skandinaavisten ”Gross-Kreutziin” internoitujen vankien kanssa he saivat tehtyä laajat nimilistat vangituista ja syistä, miksi heitä oli pidetty internoituina. Listat lähetettiin Ruotsiin ja Lontooseen siirtyneelle Norjan pakolaishallitukselle Ruotsin Berliinissä olevan lähettilään kautta. Ruotsissa oli norjalainen diplomaatti Niels Christen Ditleff erityisen paneutunut skandinaavisten vankien asiaan. Vuodenvaihteessa 1944-45 oli yhteensä 8000 norjalaista siviilivankia Saksassa ja lisäksi 1125 sotilasta sotavankeina.
Tanskan puolella amiraali Carl Hammerich oli jo pitkään työstänyt salaisia suunnitelmia ”Jyllandskorps” iskujoukosta pelastaakseen tanskalaisia ja norjalaisia leireistä. Hammerichillä oli hyvät kontaktit molempiin merimiespastoreihin Hamburgissa ja ”Gross Kreuzin” piireissä sekä Ditleffiin Tukholmassa. Vuonna 1945 oli noin 6000 tanskalaista vangittuina Saksaan.
Vuonna 1944 tekivät tanskalaiset laajan suunnitelman vankien rekisteröimiseksi ja tutkistelivat mahdollisuuskia kuljetuksiin, ravitsemukseen ja majoituksiin sekä karanteeniin Tanskan puolelle saavuttaessa. Hammerich kävi helmi-, huhti- ja heinäkuussa Tukholmassa keskustelemassa Ditleffin kanssa suunnitelmista.
1944 _Evakuointi vai viivytys
Senmukaan kuin liittoutuneet vuonna 1944 olivat lähestymässä Saksaa, liitoutuneitten päämajassa ratkottiin vankien kohtaloita.
1944_09_23
Majuri Johan Koren Christie oli Norjan pakolaishallituksen toimeenannosta 23.9.1944 tehnyt seuraavan toimintasuunnitelman: vankien tulisi odottaa kunnes liittoutuneet tulisivat vapauttamaan. Gross Kreutz-piirit saivat tietää tästä suunnitelmasta kuukauden päästä ja reagoivat nopeasti. Johan Bernhardt Hjort kirjoitti raporttinsa hyljäten tuon suunnitelman. Hän väitti vankien olevan likvidoinnin riskissa ja heidät tulisi pelastaa Saksasta ennen kuin maa miehitetään. Hän kirjoitti ehdottaen interventiota ja vankien siirtoa Ruotsiin. Hjortin raportti lokakuusta 1944 on ensimmäinen ehdotus ruotsalaisesta aktiosta.
Tukholmassa Ditleff kieltäytyi ottamasta Lontoon hallituksen suuntalinjoja ja muokkasi edelleen ruotsalaisia suunnitelmia ja ulkoministeriötä pelastaakseen skandinaavialaisia vankeja. Syyskuussa 1944 Ditleff otti esiin kysymyksen evakuoinnista kreivi Folke Bernadotten johtamana, mihin tämä asennoitui positiivisesti.
1944_09_29
Ditleff antoi omasta aloitteestaan Ruotsin ulkoministeriöön ehdotuksen 30.11.1944 Ruotsin aktiosta vankien avuksi "Momenter til svensk aksjon for fangehjelp". Norjan hallituskin muutti kantaansa ja antoi 29.9.1944 signaalinsa valmiudesta keskustelemaan mahdollisesta ruotsalaisesta aktiosta vankien hyväksi. Sillä aikaa tanskalaiset olivat saaneet saksalaisilta luvan hakea vankinsa kotimaahan. Ensimmäisinä saapui kotimaahan tanskalaisia poliiseja Buchenwaldista 5.12.1944. Helmikuun 1945 loppuun mennessä oli tanskalaiset hakeneet kotimaahan 341 vankia, suurin osa heistä sairaita. Näistä kuljetuksista tanskalaiset saivat itselleen arvokasta kokemusta, mikä tuli myöhemmin hyödyksi, kun Valkoiset Linja-autot aloittivat kuljetuksia.
Ruotsin apu vangituille
Ruotsi oli Pohjoismaista ainoa neutraali sodan päivinä, mutta sekin oli huojuvaa neutraliteettia sodan aallokoissa. Siihen asti kunnes natsi-Saksa sai tappiota Stalingradia vastaan hyökätessään, Ruotsi joutui olemaan Saksalle mieltä myöden, mutta Stalingradin tapahtumien jälkeen Ruotsi alkoi lähetä liittoutuneita.
Eestissä syntynyt baltilaisgermaaninen , sittemmin Suomen ja Ruotsin kaksoiskansalainen, Felix Kersten, lääkintäalan työntekijä, joka toimi saksalaisen SS-johtajan Heinrich Himmlerin henkilökohtaisena terveydenhoitajana antaen hierontakäsittelyjä tämän vaikeisiin kiputiloihin, hoiti usean muunkin natsijohtajan terveyttä toisinaan. Hänellä oli oleskelulupa Ruotsissa ja hän välitti kontakteja Ruotsin ulkoministeriöön. Kun Himmler ja tämän uskottu Walter Schellenberg alkoivat oivaltaa Saksan menettävän sodan, he näkivät tarpeen erityisen Länsivaltojen kanssa solmittavan rauhan arvon ja tässä mielessä Ruotsi olisi sopinut välittämään saksalaista ehdotusta. Kerstenin suostuttelema Himmler antoikin vuonna 1944 ainakin 50 norjalaista opiskelijaa, 50 tanskalaista poliisia ja 3 ruotsalaista vapaaksi vankeudesta. Tämä oli tarkoitus pitää salassa, sillä jos A Hitler olisi saanut tämän tietää, muut vapauttamiset olisivat vaikeutuneet. Ditleff teki uuden toimintasuunnitelmaehdotuksen Ruotsin ulkoministeriölle ja sen takana oli myös Norja virallisesti. Ruotsia pyydettiin lähettämään Punaisen Ristin delegaatio Berliiniin neuvottelemaan skandinavialaisista vangeista ja sen jälkeen olisi mahdollista lähettää ruotsalainen avustusretkikunta. Ruotsin ulkoministeri Christian Gunther asennoitui positiivisesti asiaan ja antoi suostumuksensa siihen, että kreivi Folke Bernadotte Ruotsin Punaisen Ristin varapuheenjohtajana voisi tunnustella mahdollisuuksia internoitujen norjalaisten ja tanskalaisten palauttamiseksi Ruotsiin tai Tanskaan.
1945_01_16
Kreivi Folke Bernadotte lensi Berliiniin 16.1.1945 ja tapasi muutamia natsijohtajia kuten ulkominiseri Joachim v. Ribbentropin ja Ernst Kaltenbrunnerin, Walter Schellenbergin ja Heinrich Himmlerin, SS-päällikön, joka lie ollut Hitlerin jälkeen Natsi-Saksan mahtavimpia hahmoja._ (Sekä Ribbentrop että Himmler ammensivat oppejaan Koraanista ja halusivat palauttaa saksalaista alkugermaanista uskontoa, joka vallitsi ennen kristnuskoa- Felix Kersten mainitsi kirjassaan vuodelta 1948). Bernadotte välitti tiedon, että skandinaavisia vankeja oli 13 000- kun taas Himmler arveli että vain ”pari- kolme tuhatta”
1945_02_21
21.2.1945 oli toinen kokous, missä kreivi Bernadotte sai hyväksytyksi, että skandinaavisia vankeja sai koota yhteen leiriin ( Neuengamme), josta tullaan noutamaan. Hän tapasi myös ”Gross Kreutzin” piiriä: Didrik Arup Seip, Conrad Vogt-Svendsen, Wanda Hjort och Bjørn Heger. Bernadotten toinen ehdotus Himmlerille oli Hegerin muokkaama ja sekin hyväksyttiin.
Retkikunta saadaan kokoon
Monen vuoden suunnitelmien ja tanskalaisilta ja norjalaisilta saatujen tietojen kokoamisen jälkeen saatiin avustusretkikunta valmiiksi. Ruotsin Punainen risti otti yhteyttä Ruotsin Puolustuslaitokseen, joka auliisti antoi kuljetusvälineitä, vaikka oikeastaan asia oli Ruotsin valtion ja vapaaehtoisista koottua joukkoa; varustukset olivat Puolustusvoimien varastoista ja kustannukset valtionkassasta. Retkikuntaan kuului 308 henkilöä, joista 20 oli terveydenhoitohenkilökuntaa, kuten lääkäri, sairaanhoitajia, apuhoitajia. Muut olivat vapaaehtoisia rykmenteistä T1, T2 ja T4. Ylipäällikkönä ja näiden rykmenttien tarkastajana Gottfrid Björck. Varusteina oli 36 sairaankuljetuslinja-autoa; 19 kuorma-autoa; 7 henkilöautoa; 7 moottoripyörää; Hinausauto, korjaamoauto, kenttäkeittiö; Täysvarustuksena ruokaa, polttoainetta ja varaosia, joita ei saa hankittua Saksasta; Laiva Lillie Matthiessen joka toi Lyypekkiin 350 tonnia polttoainetta ja 6000 pakettia vangeille, lisäksi toinen laiva Magdalena, jotka molemmat olivat Sale´nin laivavarustamolta. Retkikunta jaettiin kolmeen linja-autokuljetusryhmään, jossa jokaisessa oli 12 linja-autoa, yksi kuorma-autoryhmä (12 kuorma-autoa) ja yksi huoltoryhmä. Retkikunnan kuljetuskapasiteetti oli 1000 henkilöä pitempiä matkoja ja 1200 henkilöä lyhempiä matkoja, jolloin saattoi käyttää myös kuorma-autoja ihmiskuljetuksiin. Bussit käyttivät motyyliä polttoaineena, missä on sekoituksena 50% bensiiniä ja 50 % alkoholia. Niissä oli kahdeksan sairaspaaria tai istumapaikkoja 30 ihmiselle. Polttoaineen kulutus oli pieni mailia kohden 5 litra / 10 km. Täystankki meni joka 100 kilometrilla. Joka bussilla oli 2 kuljettajaa, jotka vastasivat ajosta vuoron perään. Jotta asia ei joutuisi häirintään, Valtion Informaatiohallitus kehoitti toimituksia olemaan raportoimatta. Tanskan Tukholman lähettiläs oli tarjonnut 13. 2. 1945 suurehkon vahvuuden apua: 40 bussia, 30 kuorma-autoa, 18 ambulanssia ja muuta kuljetusvälinettä, mutta sitä ei poliittisista syistä voitu silloin ottaa vastaan, vaan koko retkikunnan oli pysyttävä täysin ruotsalaisena.
1945_03_08 Retkikunnan startti
Lähtö tapahtui 8. maaliskuuta Hässleholmista Malmön lautalla Kööpenhaminaan. Tanskan vastarintaliike oli saanut tiedon ja oli valmistautunut, mutta hankaluuksia ei tullut, vaan Ruotsin retkikunta otettiin ystävällisesti vastaan.
1945_03_12
Retkikunta tuli ensimmäista kertaa perille Friedrichsruhin linnaan, joka on 30 km Hamburgista kaakkoon, mikä on aika lähellä Tanskaa ja Neuengammen keskitysleirin lähistöllä, jonne vankien oli kokoonnuttava. Friedrichsruh kuului Otto von Bismarckille, joka oli naimisissa ruotsalaisen kanssa ja kreivi Folke Bernadotten tuttava. Retkikunta majoitettiin linnaan ja läheiseen majataloon, kun taas sotaväki pystytti telttaleirin linnanpuistoon.
Retkikuntaan oli liittyneenä saksalaisia yhteysupseereja ja korkeimpana päällystönä oli Himmlerin yhteysupseeri SS-Oberstrumbannfuhrer Karl Rennau. Myös Gestapon yhteysupseeri oli mukana, hänen päällikkönsä oli Franz Göring. Kaiken kaikkiaan retkikunnassa oli 40 saksalaista upseeria, SS-miestä ja Gestapomiehiä. Saksalaiset vaativat joka toiseen kulkuneuvoon saksalaisen mukaan. Valkoisten Linja-autojen toiminta oli täysin riippuvainen yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Saksalaiset natsiaikana toimivat poliisivaltiona, jossa Gestapon ja SS-joukon yhteysmies tuli joka puolelle mukaan. Kreivi Bernadotte oli luvannut Schellenbergille tehdä parhaansa, että kolonna olisi Warnemundessa 3.3.1945, mutta tässä myöhästyttiin yhdellä viikolla. Oli vaikeuksia saada Liittoutuneilta takuita siitä, että retkikuntaan ei tultaisi hyökkäämään. Siihen aikaan oli Liitoutuneilla jo ilmatilassa täydellinen herraus ja hyökkäykset Saksan maanteillä olivat häikäilemättömässä vauhdissa. Valkoisten Linja-autojen piti pääasiassa liikkua brittiläisen lentovoiman kontrolloimilla alueilla.
1945_03_08
8. maaliskuuta 1945 ilmoitti Englannin hallitus, että on ymmärretty retkikunnan tarkoitusperät, mutta mitään takuita ei voida antaa ja ruotsalaisten kolonna liikkukoon omalla vastuullaan saksalaisessa territoriossa.
Uusia neuvotteluita
Kreivi Folke Bernadotte oli mennyt Berliiniin 6.3.1945 hankkimaan vakuuksia skandinaavisten vankien kuljetuksiin. Suomen kansalainen, Himmlerin henkilääkäri Felix Kersten oli jo tullut Berliiniin Tukholmasta. Ruotsin ulkoministeriö antoi ohjeita Berliinin lähettiläälleen Arvid Richertille, jotta hän antaisi apuaan Felix Kerstenille ja tämä voisi vaikuttaa Himmleriin. Samaan aikaan Tanskan edustajat , lähinnä Berliinin lähettiläs Otto Carl Mohr koetti saada lisää tanskalaisia vapautetuksi. Ruotsalaisten ja tanskalaisten neuvottelutavoitteet olivat jonkin verran erilaisia, ruotsalaiset neuvottelivat Himmler/Schellenbergin kanssa keskittyen kokoamaan vankeja Neuengammeniin päin. Tanskalaiset neuvottelivat Kaltenbrunnerin kanssa ja koettivat saada vankejaan vapaaksi tai internoitua Tanskan puolelle.
1945_03_12
12.maaliskuuta tanskalaiset saivat luvan suorittaa kuljetuksia 21.maaliskuuta asti.
262 vankia eri ryhmistä oli noudettu jo kotimaahan Tanskaan tanskalaisin kuljetusvälinein. Sitten tanskalaisten kuljetuksiin tuli tauko ja ruotsalaiset alkoivat kuljettaa.
Valkoisten Linja-autojen joukkokuljetukset pääsevät alkuun
1945_03_15
Friedrichsruhissa retkikunta jaettiin kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä sai osalleen kuljettaa Sachsenhausenista ( Berliinin pohjoispuolelta) vankeja Neuengammeniin. Kuljetus tapahtui 15.3.1945 ja matka oli 540 km. Ja kun tehtiin 7 eri matkaa, saatiin 2200 tanskalaista ja norjalaista siirrettyä Neuengammeniin.
Sven Frykman johti erästä näistä kuljetuksista ja kertoo seuraavaa. ” Henkilöt olivat suhteellisen hyväkuntoisia verrattuna siihen , mitä olin nähnyt eikä hygieniassakaan ollut valittamista. He kertoivat, että Norjasta ja Tanskasta lähetettyjen pakettien antamalla tuella he olivat pysyneet kunnossa ja viime aikoina leirilläkin kohtelu oli hieman kohentunut. He olivat kaikki liikuttuneita ja kiitollisia. Kuten me, että saimme auttaa.” _ Kun Sachsenhausenin vankeja noudettiin kontrolloitiin koko nimilista, ettei Gross Kreutz-ryhmästä kukaan jäänyt unohdetuksi.
1945_03_19
Toinen ryhmä, ryhmät 2 ja 3, saivat vastuulleen hakea vankeja Etelä-Saksasta Dachausta. joka sijaitsee Munchenistä pohjoiseen ja Schömbergistä, joka on 8 mailia Stuttgartista etelään sekä Mauthausenista, joka on 12 km itään Linzistä. Nämä välimatkat olivat pidemmät kuin muissa kuljetuksissa. Pelkästään Muncheniin oli 800 km. Sitäpaitsi alkoi kuljetukset myöhemmin, koska oli odotettava lupia. Ensimmäinen kolonna lähti matkaan 19.3.1945.
1945_03_24
Eversti Björck johti 35 ajoneuvoa ja oli takaisin Neuengammenissa 24. 3 . 1945. Ruotsalainen sairaanhoitaja Margaretha Björcke kertoo seuraavaa: ” Koskaan 12 vuotisen työelämäni aikana en ole näin pienessä ajassa nähnyt näin paljon kurjuutta. Kehot täynnä paiseita päästä kantapäähän - sellaisia, joista yhdestä ainoastakin ajoksesta ruotsalainen olisi jo ollut viikon sairaskirjoilla. Laskin sellaisia ajoksia eräässäkin henkilössä kokonaista 20, mutta hän ei valittanut mitään.” _Tämä kuljetus toi vapauteen 559 henkilöä, mutta 67 liian vaikeasti sairasta oli jätettävä jäljelle. Suurena ongelmana kuljetusten aikana oli potilaiden krooninen ripuli, mikä tosin jälkivaiheessa tuli autetuksi, kun tanskalaisilta järjestyi tilapäistoaletteja, mistä heillä itsellään oli jo aiemmista kuljetuksista hyvää kokemusta. Neuengammeniin kertyi yhä enemmän vankeja ja se skandinaavisten vankien joukko, mikä oli luvattu Bernadottelle Himmleriltä, viipyi. Ruotsalainen terveydenhoitohenkilöstö ei myöskään saanut välittömästi mennä leirialueille. Kuljetusten alkuvaiheissa ei annettu linja-autojen ajaa leireille sisälle, vaan vankien oli itse kuljettava viimeinen pala matkaa, koska saksalaiset eivät antaneet ruotsalaisten nähdä leirejä.
1945_03_26
Ruotsalaisia naisia ja lapsia Ruotsiin
Jo helmikuun alusta oli pienehkö Ruotsin Punaisen Ristin retkikunta, jossa oli 6 miestä, 2 linja-autoa ja 1 henkilöauto kapteeni Hultgrenin johtamana saapunut Berliiniin. Tarkoituksena oli ollut saada kotimaahan saksalaisten kanssa naimisissa olleita ruotsalaisia naisia ja jotka halusivat palata Ruotsiin, kun Saksa alkoi luhistua. Kuljetus alkoi 26.3.1945 ja 20.4.1945 mennessä oli Ruotsiin tullut 1400 naista ja lasta Malmöön Lyypekin ja Tanskan kautta.
1945_03_27
SS:lle hantlankarina
Neuengammenin keskitysleiri oli kuitenkin ääriään myöten täynnä ja jotta saataisin edeltä paikkoja skandinaavisille vangeille, oli SS:n siirrettävä muita vankeja toisiin leireihin. Neuengammenin leirin johto ei omannut mitään kuljetusvälineitä, vaan vaati Valkoisia Linja-autoja käyttöönsä kuljettaakseen muitten maitten vankeja ulos leiristä ja tehdäkseen sijaa vastasaapuneille skandinaaveille rakennuksessa, jonka nimi oli ”Schonungsblock”,
Noin 2000 ranskalaista, belgialaista, hollantilaista, venäläistä ja puolalaista vankia kuljetettiin muihin leireihin. He olivat hyvin sairaita, sillä ”Schonungsblock” oli sellainen paikka, jonne vietiin työkyvyttömiä, sairaita ja kuolevia vankeja. Jo kuljetuksen aikana kuoli 50-100 vankia ja vielä enemmän kuoli siinä yhteydessä, kun lähdettiin uusiin kuljetuksiin liittoutuneitten alkaessa lähestyä. Useimmat SS-ryhmän vaatimat kuljetukset tehtiin 27.3.-29.3.1945 välisenä aikana Neuengammenista Hannoverin ja Salzgitterin ja Bergen-Belsenin leireille. Ruotsalainen luutnantti Åke Svensson kirjoittaa: ” Nyt saimme nähdä miten saksalaiset käsittelivät omia internoitujaan yleensä, ranskalaisia, belgialaisia, hollantilaisia, puolalaisia ja venäläisiä. Se oli jotain hirvittävää. Tällä kertaa oli saksalaisten pakko sallia meidän ajaa sisään leireille, koska suurin osa matkustajista ei pystynyt edes kulkemaan omin jaloin sitä pientä matkaa parakeista maantielle. Näistä parakeista vain hutkittiin, tuupittiin ja johdatettiin joukko olentoja ulos, eivätkä he enää edes vaikuttaneet ihmismäisiltä”.
Viimeisin tällainen SS-kuljetus tapahtui niinkin myöhään kuin 13. 4.1945, jolloin 450 huomattavaa ranskalaista vangiksi joutunutta henkilöä piti lähettää takaisin Sveitsin kautta. Heissä oli senaattoreita, johtavia liikemiehiä ym. Vangit olisi tullut suunnitelmien mukaan toimittaa keskitysleiriin nimeltä Flossenburg, jossa heitä noutamaan piti tulla Sveitsiläisen Punaisen Ristin. Mutta osoittautui, että tämä ”luovutus Sveitsiin” oli vain valhetta ja sitäpaitsi Flossenburgin keskitysleiri oli täynnä, joten vangit vietiin edelleen Theresienstadtiin, josta Valkoisten Linja-autojen piti hakea 400 Tanskan juutalaista.
Kokoamiset Neuengammeniin
Niissä kuljetuksissa , joita tehtiin 30.3.-2.4.1945 Torgaun, Muhlbergin ja Oschatzin leireistä Leipzigin ympäristöstä haettiin tanskalaisia poliiseja ja muita skandinaaveja, yhteensä 1200 vangiksi otettua. Tanskalaiset poliisit kuljetettiin kahdella tanskalaisella joukkokuljetuksella Tanskaan 3-5. 4. 1945. Kuljetus edelleen Ruotsiin jatkui 23.4. ja siinä oli 1000 em joukosta.
19.3.1945 pääsi Ruotsin Punainen Risti vihdoinkin Neuengammenin leirille ja saattoi jakaa lääkkeitä, hygieniatarvikkeita ja elintarvikkeita leirissä oleville. Siellä pystytettiin skandinaavialainen osasto ja olosuhteet kohentuivat sen verran, että tästä syntyi negatiivista asennetta muitten kansakuntien jäsenten joukkoon.
1945_03_28
Kreivi Folke Bernadotte tuli Berliiniin Tukholmasta 28.3.1945 tekemään uusia neuvotteluja Himmlerin kanssa. Hän halusi saada kaikki vangitut ja maistaan poisviedyt skandinaavit Ruotsiin, myös Skandinaavian juutalaisia, jos mahdollista sekä pääsyn leirille.
30.3.1945
Kreivi Folke Bernadotte sai ensimmäisen kerran käydä Neuengammen leirissä. Eräs tanskalainen vangiksi otettu JB Holmberg muistelee tästä. ”Kerta ensimmäinen Neuengammenin historiassa ei viuhunut natsipyöveleitten Paulyn ja Thumannin piiskat. He hiipivät Bernadotten jäljissä, yhtäkkiä kovin hööveleinä ja palvelunhaluisina ---olimme silloin varmoja että tulisimme pääsemään takaisin kotiin”.
1945_04_02
Huhtikuun alussa oli Neuengammenin skandinaaviset vangit koossa, mutta operaatio vei aikaa. Eversti Björck palasi Ruotsiin ja majuri Sten Frykman alkoi johtaa joukkokuljetuksia. Osa henkilökunnastakin palasi, mutta kun päiväpalkkaa lisättiin, puolet henkilöstöstä (130) jäi jäljelle.
2.4.1945 lähti uusi retkikunta kohti E-Saksaa, josta oli haettavissa viimeiset Mauthausenin ja Dachaun skandinaavit. Yhden linja-auton, jossa oli mukana norjalainen lääkäri Björn Heger, piti etsiä 30 vankia ”Gross Kreutz”:sta jonka luultiin sijaitsevan Schömbergin alueella. Olosuhteet olivat vaikeita ja Molin kirjoittaa: ” Matkalla Schömbergiin oli ilmasota hyvin aktiivia ja liitoutuneitten hävittäjät lensivät monta kertaa yli, tosin tulittamatta meitä. Eräässä kaoottisessa kohdassa emme voineet vain ajaa ohi Punaisen Ristin merkeillä, vaan jäimme auttamaan antaen ensiavun. Vammat olivat hyvin laajoja eräillä.”
Leirissä, jonka nimi oli Vaihingen, oli vain 16 enää 30:stä hengissä. Henkiin jääneet olivat vakavasti sairaita. Heissä oli Trygve Bratteli ja Kristian Ottosen.
http://www.scrapbookpages.com/natzweiler/History/SubCamps.html
Kaikenkaikkiaan tämä joukkokuljetus pystyi auttamaan 75 vankia, joista 16 oli Vaihingenin leiristä, 16 naista, ”NN-vankia”, Mauthausenista ja 343 vaikeasti sairasta Dachausta.
Tanskalaiset tulevat apuun
1945_04_05
5.huhtikuuta matkusti noin puolet ruotsalaista henkilökuntaa kotimaahan ja heidän sijaansa tuli tanskalaisia, minkä saksalaiset hyväksyivät ja Ruotsin ulkoministeriökin hyväksyi. Tanskan ulkoministeriöstä Frants Hvass tuli johtamaan joukkokuljetuksia, joissa oli käytettävänä nyt Tanskan ulkoministeriön toimittamat 33 linja-autoa, 14 ambulanssia, 7 kuorma-autoa ja 4 henkilöautoa.
1945_04_08
Tanskalaiset ja ruotsalaiset integroivat yhteistoimintansa ja 8.4. 1945 aktioon osallistui ruotsalais-tanskalainen työryhmä ruotsalaisten kommennuksessa. Myös tanskalaiset kuljetusvälineet olivat valkeaksi maalattuja, mutta käyttivät Tanskan lippua Punaisen Ristin lipun sijasta. Ne vangit, joita pidetiin tavallisissa vankiloissa ( kuritushuoneissa), olivat oma ryhmänsä ja näiden hakemiseen annettiin ensimmäinen lupa huhtikuussa. 9.4.1945 Berliiniin lähetetty Folke Bernadotte johti ruotsalais-tanskalaista joukkokuljetusta , jossa haettiin 200 kuritushuonevankia, joista oli Vogt Svendsen antanut tietoa. Yhteensä 211 kuritushuonevankia 20 eri vankilasta käytiin hakemassa, niitä vankiloita oli Waldheimissa , joka on Dresdenistä itään ja Dresdenissä, Cottbusissa, Luckanissa, Zeithinissä ja Grotischissa. Kun palattiin Neugammeniin 11.4., nähtiin ensimmäisen kerran saksalainen auto, joka oli merkattu samalla tavalla kuin Valkoiset Linja-autot, Punaisen Ristin symbolein.
15.4.1945 saatiin haettua 524 vangittua Mecklenburgista.
Theresienstadt
Ne Tanskan juutalaiset, jotka eivät olleet ehtineet pakenemaan, oli vangitsemisen jälkeen kuljetettu Theresienstadtin keskitysleirille. Se sijaitsi Terezin- nimisen kauungin lähellä nykyisen Tjeckian alueella. Kesti ennen kuin saksalaiset antoivat tie-selvä-merkkiä ja Liitoutuneet olivat jo silloin lähellä.
1945_04_12
Saksalaisen yhteysupseerin Rennaun onnistui lopulta saada Gestapolta lupa ja 12.4. 1945 kapteeni Folke Bernadotten komennossa lähti retkikunta liikkeelle joukkokuljetusvälineinä 23 ruotsalaista linja-autoa, 12 ruotsalaista autoa ja 3 moottoripyörää sekä joukko tanskalaisia ambulansseja mukana tanskalaisia lääkäreitä ja sairaanhoitajia
Nyt oli tilanne Saksassa kriittinen ja ruotsalaiset autonkuljettajat saivat tiedon suurista riskeistä. Viime hetkellä koetti Ruotsin ulkoministeriökin pysäyttää lähdön, koska oli saatu tietää, että Venäjän voimat olivat tukkineet teitä, mutta lähdettiin kuitenkin . Mukana oli Neuengammenista 450 ranskalaista vankia, joita SS sanoi lähettävänsä Schweiziin Flossenbergin leirin katta, mikä oli valhe ja vangit vietiin silloin Theresienstadtiin.
1945_04_15
haettiin 423 Skandinavian juutalaista takaisin Tanskaan ja matkalla mentiin ohi Dresdenin, mutta se oli hävitetty maan tasalle. Yölla pysähdyttiin Potsdamissa, jota oli juuri ennen pommitettu. Joukkokuljetus pääsi kyllä Padborgiin 17.4.1945 ja lähetettiin lautalla yli Malmöön.
1945_04_18
Ensimmäinen hyökkäys Valkoisia Linja-autoja kohtaan tapahtui 18.4.1945, kun Friedrichsruhin tanskalainen leiri joutui Liittoutuneitten hävittäjäin hyökkäyksen kohteeksi. Neljä autonkuljettajaa ja yksi sairaanhoitaja saivat vammoja ja 10 autoa tuhoutui. Seuraavina päivinä oli vielä enemmän ilmahyökkäyksia ja monia kuoli ja haavoittui.
Matka Ruotsiin
1945_04_20
Bernadotte oli tehnyt uusia neuvotteluita ja saanut selvä-merkkiä ja saattoi alkaa evakuoida vakavasti sairaita, joitten kuljetus alkoi Neuengammenista 9.4.1945 12 bussilla ja 8 ambulanssilla. 153 vankia, joista suurin osa oli vuodepotilaita, tuotiin Tanskaan. Padborgiin oli tanskalaiset tehneet karanteenin, jossa vangit saivat levätä ennen matkaa Kööpenhaminaan, josta he menivät laivalla Malmöön. 18.4.1945 mennessä oli 1216 sairasta tanskalaista ja norjalaista vankia lähetetty Ruotsiin. Kaksi päivää myöhemmin 20.4. 1945 evakuoitiin kaikki skandinaavialaiset vangit Neuengammenista.
19.4. oli neuvotteluissa olleet Bernadotte, Frykman, Richert ruotsalaisten puolelta , saksalaisten puolelta Rennau ja tanskalaisista Hvass ja Holm. Tilanne oli akuutti, kuljetusvälineistä oli puutetta. Tanskalaiset tarjosivat Jyllanin insatsia, mikä nyt otettiin vastaan. Kaiken kaikkiaan evakuoitiin 4255 tanskalaista ja norjalaista vankia 120 bussilla, joista 20 oli ruotsalaista ja 100 tanskalaista. Muutama päivä myöhemmin Tanska lähetti vapautettuja vankeja lautalla edelleen Malmön kautta Ruotsiin.
1945_04_22
Evakuointi Ravensbrückistä
Ravensbruck oli keskitysleiri noin 90 km Berliinistä pohjoiseen ja se oli tehty vangituille naisille vuonna 1938. Huhtikuun 8. pv 1945 evakuoitiin noin 100 skandinaavialaista naista joissa oli 2 ranskatarta joukossa ja heidät vietiin suoraan Padborgiin Tanskaan. Folke Bernadotte oli kuitenkin saanut luvan Himmleriltä hakea kaikki sairaat vangit ja niin 22.4. autojono 15 tanskalaista ambulanssia Friedrichsruhista kapteeni Arnoldssonin johdolla nouti sairaat naiset Ravensbruckista.
Kun leiriin tultiin, seurasi kaaos. Arnoldsson sai tietää, että hän saa ottaa mukaansa kaikki ranskalaiset, belgialaiset, hollantilaiset ja puolalaiset naiset, yhteensä 15 000. Arnoldsson päätti ottaa kaikki, vaikka se oli 3 kertaa niin paljon kuin valkoiset linja-autot olivat pelastusoperaatioissa pelastaneet jo. Ambulanssit ottivat 112 sairasta naista. Lyypekkiin tultaessa Arnoldsson ilmoitti Folke Bernadottelle lisäkuljetusvälineitten tarpeesta ja sai lupauksen resursseista, jotka voidaan asettaa käyttöön.
1945_04_23
Kaksi uutta joukkokuljetusta saapui Ravensbruckiin ja ensimmäinen saattoi lähteä liikkeelle leiristä 786 ranskalaista naista mukanaan ja suurin osa tuli suoraan Padborgiin. Toinen osa kuljetusryhmää nouti 360 ranskalaista naista.
1945_04_25
Viimeinen retkikunta saapui Ravansbruckiin 25.4.1945
Nyt alkoi tilanne Saksassa pahentua nopeasti. Kuljetuksia tulitettiin. Leirissa kerättiin 706 ranskalaista, belgialaista, hollantilaista ja puolalaista naista erääseen joukkokuljetukseen, jossa oli tanskalaisia ambulanseja ja kuorma-autoja kansainvälisen Punaisen Ristin merkin alla. Tähän joukkokuljetukseen iski matkalla Padborgiin Liittoutuneitten hävittäjä. Ainakin 11 kuoli ja 26 haavoittui. Lopullinen kuolinluku oli 25.
Viimeisessä joukkokuljetuksessa, jota johti luutnantti Svensson, oli 934 naista, useimmat olivat puolalaisia tai ranskalaisia, amerikkalaisia tai englantilaisia, 20 linja-autollista. Yön aikana autokolonna joutui hävittäjätulitukseen , mutta ketään ei vahingoittunut ja kolonna tuli Padborgiin 26.4. 1945. Tämä olikin viimeinen ruotsalaisten kuljetus ennen kuin Saksa laski aseet.
Ruotsalaiset saivat käyttöönsa junan, jossa oli 50 tavaravaunua ja niihin sullottiin 80 vankia joka vaunuun, yhteensä 3989 naista. Juna lähti Ravensbruckista 25.4. 1945 ja tuli Lyypekkiin 29.4.1945. Sen jälkeen kun naiset olivat saaneet ruokaa, juna jatkoi edelleen Tanskaan. Muutamassa päivässä saatiin n. 7000 naista pelastettua Ravensbruckista Tanskaan ja edelleen Ruotsiin.
1945_04_28
Viimeiset evakuoidut
Ratsumestari Ankarcrona johti 28.4.1945 Punaisen Ristin autokolonnan Neu-Brandenburgin leiriin. Kolonna , jota ohitti venäläiset joukot, löysi 200 marssiin pakotettua naista ja otti nämä kyytiin ja palasi Lyypekkiin. Saksalainen Gestapomies Franz Göring organisoi junakuljetuksen Hamburgista 2000 naiselle (960 juutalaista, 790 puolalaista ja 250 ranskalaista naista) ja he saapuivat Padborgiin 2 toukokuuta 1945. Tämä kuljetus ei ole laskettu mukaan Punaisen Ristin katsaukseen pelastetuista, mutta katsotaan kuitenkin oikeaksi mainita tämä kuljetus Valkoisten Linja-autojen yhteydessä.
1945_04_30
Ruotsalainen laiva Magdalena kuljetti 223 vankia ja Lillie Matthiesen kuljetti 225 vankia Lyypekistä. Nämä olivat vankeja jotka oli pakotettu marssimaan Neuengammenista. Venekuljetukset järjesti ruotsalainen lääkäri Hans Arnoldsson apunaan Björn Heger.
1945_05_03
Menetettiin tuhansia Neuengammenista tulevia naisvankeja, yhteensä 7500, joita oli sullottu laivaan SS Cap Arcona, kun se 3.5. joutui brittienilmavoimien pommitukseen.
1945_05_04
Viimeinen ryhmä naisvankeja lähti lautalla Kööpenhaminasta Malmöön 4. toukokuuta 1945.
Tanskan vastaanottokeskukset
Padborg rajakaupunkina oli suuri vastaanottoasema, jossa vapautetut saivat ravintoa ja lääkärinapua ennen kuin matka jatkui Tanskaan ja Ruotsiin, missä oli Lääninhallitus ja Siiviilipuolustus ottamassa vastuuta tulijoista. Ruotsissa kaikki menivät karanteenin kautta. Oli 23 laitosta, joista useimmat olivat Malmön läänissä. Niissä oli 11 000 vuodesijaa. Polikliinisiä terveyskeskuksia pystytettiin ja niissä toimi norjalaisia ja tanskalaisia lääkäreitä, jotka itse olivat joutuneet sodan jaloissa pakenemaan. Mutta monille apu oli liian myöhä ja 110 kuoli aivan heti Ruotsiin tultuaan, useimmat menehtyneet olivat puolalaisia.
Ruotsin Punaisen Ristin statistiikan mukaan pystyttiin pelastamaan 15 345 vankia ja heistä oli 7795 skandinaavialaista ja 7550 muista maista. Noin 1500 saksalaisruotsalaista kuljetettiin Ruotsiin. Neuengammenista kuljetettiin 2000 muihin leireihin, jotta olisi saatu paikkaa skandinaavisille vangeille. 400 ranskalaista vankia kuljetettiin Neuengammenista Theresienstadtin leiriin, koska heitä ei voitu kuljettaa edelleen Flossenburgiin.
Ruotsille tämä Valkoisten Linja-autojen aktio oli triumfi, joka merkitsi sitten, kun oli rauha tullut, sitä hyvää tietoisuutta, että ei jäänyt tekemättä se auttava kädenojennus silloin, kun hätä oli suurin. Bussien Paluut Tanskan kautta olivat riemullisia. Omaa kansaa oli pystytty pelastamaan varmasta tuhosta ja vähän muitakin.
Näistä valkoisista busseista ja Ruotsin Punaisen Ristin aktiosta on enemmän tietoa WIKIPEDIA lähteessä The White Buses
De vita bussarna
Myös Suomen osalta tärkeä diplomaattinen henkilö asiassa oli Tartossa syntynyt Felix Kersten, sillä hänellä on taustanaan Suomen sotaväki ja Suomen kansalaisuus, myös Ruotsin kansalaisuus 1953 lähtien.
Muistiin historiasta. Käännöstä ruotsinkielisestä tekstistä.
L Bright 2007-02-11 19:11
Kotisivulle II maailmansodan historiasta.
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar