Katsoin tänään
vanhoja muistiinpanoja. Löysin kääntämäni artikkelin vuodelta
2005. Se kertoo Israelin kansan historiasta Liettuan osalta toisen
maailmansodan jälkeen.
Artikkelin on
kirjoittanut Greer Fay Cahman ja se oli julkaistuna Jerusalem
Postissa. Otsikkona Yom Kippur in Vilna 1944.
Suuri sovintopäivä Vilnassa vuonna 1944.
Vain aniharva
kaupungin 60 000 juutalaisesta asukkaasta säilyi hengissä sodan
yli. Joku pakeni, joku vietiin pakkotyöleirille, joku karkoitettiin
Siperiaan. Huonoiten kävi niiden, jotka lähetettiin Sobiborin
kuolemanleirille. Kukaan heistä ei säilynyt hengissä. SS kokosi
2000 juutalaista ja joitain muitakin Ponariametsiin, joissa heidät
surmattiin ampumalla. Mutta ilmeni myös juutalaisten keskuudessa
heräävää vastahenkeä. Sekä Puna-armeijassa että partisaaneissa
oli urheita juutalaisia taistelijoita. Muutamien juutalaisten
onnistui välttyä natseilta ja pysyä hengissä Puna-armeijan
tuloon asti 13. heinäkuuta 1944.
Kolme kuukautta oli
vierähtänyt Saksan puolustusvoimien Wehrmachtin vetäytymisestä.
Oli tulossa juutalaisen kalenterin kaikkein pyhin juhlapäivä Jom Kippur, Suuri Sovintopäivä, joten Vilnaan-Pikku-Jerusalemiin-
vaeltaneet juutalaiset kokoontuivat synagogaan. Ennen sotaa Vilnassa
oli lähes 100 synagogaa, muta nyt- 1944- vain yksi enää jäljellä
Zavalna-kadulla, joka mahdollisesti oli nimitetty uudestaan
Pylimokaduksi. Vaeltajilla oli vain yksi päämäärä: Synagoga.
Koska ei oltu varmoja, keneltä uskaltaa kysyä neuvoa- muilta kuin
juutalaisilta, käytettiin ohjeen kyselemiseen koodia: Ollaan
teikäläisiä, amchaa. ( Sinun kansaasi) Siihen sanaan
hebrealaiseittain äännettynä ei reagoi muut kuin ne jotka
ymmärtävät hebreaa (”Sinun kansasi on minun kansani!”)
Joukossa oli mukana
19-vuotias kaunaslainen partisaani, Dov Levin- hänkin oli
sukeltautunut esiin Rudnikin metsistä heinäkuussa perheensä
ainoana eloonjääneenä ja hän etsi rakkaitaan kuten muutkin.
Vaikka Liettuan juutalaisväestön kommunikointi tapahtui
tavallisesti jiddishin ja hebrean avulla, niin nyt tähän pyhään
kokoontumiseen kertyneet käyttivät lähinnä puolan tai venäjän
kieltä. He kertoivat toisilleen, mitä eri paikoissa oli
tapahtunut, erityisesti leireillä. Miltei jokainen kysyi toiseltaan:
Satuitko tapaamaan tätä tai tätä henkilöä? Ja niin he saivat
kuulla äitinsä, veljiensä, sisartensä tai muiden sukulaistensa
kuolemasta. Tai joskus ei valjennut mitään uutta tietoa esiin.
Joskus ei löytynyt sirun siruakaan, joista olisi voinut koota
jotain tapahtumien hahmoa; joskus ei ollut jäljellä ketään
kertomassa toisestaan. Jotkut olivat kalpeita kuin haamut, varsinkin
ne , jotka olivat olleet kätköissä maakuopissa maan pinnan alla
näkemättä valoa moneen kuukauteen.
Meille oli tärkeää
saada kokoontua yhteen ja ilmaista solidaarisuutemme, muistelee nyt
80 vuotias herra Levin ( vuonna 2005) , suullisen historiantiedon professori
Jerusalemin Hebrealaisessa Yliopistossa. Hän vietti 23. päivänä
lokakuutta 2005 Israeliin tulonsa 60-vuotispäivää- hän oli
niitä, jotka tulivat Israelin Ainoaan Luvattuun Maahan ”laittomana
maahanmuuttajana”. Häneltä on muistiinpanoja Kaunaksen ghettosta,
taisteluista, Euroopan läpi vaellusmatkasta ja saapumisesta eräälle
rannikolle. Muutkin pitivät samanlaisia päiväkirjoja, kuten esim.
hänen lapsuudenystävänsä Abrasha Jasfan, joka asuu nykyään (
2005) Etelä-Amerikassa, mutta tulee vuosittain Israeliin tapaamaan
Kaunaksen ghetton taistelutovereitaan.
Nämä ystävykset
olivat saaneet koulutuksensa samassa hebrealaisessa opinahjossa,
jossa opetettiin elävää hebreaa. Jotkut Levinin muistiinpanot
sisälsivät hänen omia ja jotkut Jasfanin kirjoituksia. Kirjoitettu
käsiala oli niin samantyylistä, että Levinkään tuskin näki
eroja nyt vanhoilla päivillään Jasfanin ja oman tekstinsä
välillä. Ystävykset joutuivat eroon, kun Jasfan meni
Puna-armeijaan. Siellä hän haavoittui neljästi taisteluissa
natseja vastaan.
Mutta nyt 1944- Levin ja Jasfan olivat yhdessä jälleen Jom Kippur-päivänä
Vilnassa. He tapasivat toisensa myös edellisenä sapattina,
katumuspäivänä.
Vaikuttaa siltä,
että heillä olisi erityinen siunaus. Päiväkirja ei tosin anna
mitään uutta valoa Holokaustin historiaan, mutta mikä sen anti
sitten on? Se säilyttää muistossa niitten henkilöiden nimet,
jotka kirjoittaja pelkää olevan surmattuja ja unohdettuja.
Erittäin tarkkoja nimiluetteloita on miltei joka sivulla Levinin
päiväkirjassa. Eikä vain etu- ja sukunimi, vaan myös ”omaa
sukua”- nimi tai lempinimi ja satunnaisesti selvitetään, mikä
sukulaissuhde henkilöillä on keskenään.
Vaikka sota
julistettiin virallisesti alkavaksi syyskuussa 1939, sota Saksan ja Neuvostoliiton kesken alkoi vasta lähes kaksi vuotta myöhemmin 22.
kesäkuuta 1941. Vaihe tunnetaan nimellä operaatio Barbadossa.
Saksan ilmavoimien pommeja kylvettiin Neuvostoliiton maaperälle.
Levin aivan hyvästä syystä muistaa sen päivän, sillä silloin
hän sai korkeakoulutodistuksensa.
Vain muutamia
tunteja myöhemmin, kun Saksan armeija oli hyökkäämäisillään
Kaunaksen kaupunkiin, sammuivat kaikkien juutalaiskotien
puhelinyhteydet. Tämä oli ensimmäinen juutalaisvastainen yhteistyö
saksalaisten ja liettualaisten kansallissosialistien kesken.
Liettuan nationalistien komentaja kenraali Jurgis Bobelis kuulutti
radiosta, että jokaista surmattua saksalaista kohtaan surmataan
kostoksi sata juutalaista. Miltei heti sen jälkeen aseistautuneet
liettualaiset tunketuivat juutalaisten koteihin ryöstömurhaten:
löivät miehiä, raiskasivat naiset ja ryöstivät kaiken arvokkaan
kodeista. Slobodken seutu muuttui sen jälkeen 30 000 juutalaisen
ghettoksi. Liettualaisille ei riittänyt miesten ruoskiminen,
naisten raiskaaminen ja kotien ryöstäminen, vaan he surmasivat
juutalaiset naapurinsa. Kun saksalaiset joukot marssivat kaduilla,
samaiset paikallisasukkaat muuttuivat valloittajia tervehtiviksi
kansanmassoiksi, jotka hurraten kukittivat voittajia.
Levininkin perhe
kuten monen muun juutalaisen perhe vaihtoi ghetton ulkopuolella
sijaitsevan asuntonsa jonkin kristityn perheen kanssa, jos tämä
asui ghetton piirissä. Kuten aina niin ghettotilanteessakin
juutalaiset pyrkivät elämään niin normaalisti ja
organisoituneesti kuin mahdollista, joten jo muutamia viikkoja
ghettoutumisen jälkeen järjestettiin tärkeät pyhät kokoukset.
Rukouskokouksia pidettiin kodeissa, jotka jo ennestään olivat
täpötäynnä, sillä usean perheen oli majoituttava saman katon
alle.
Moni vähemmän
uskonnollinenkin liittyi seurakunnan jumalanpalveluksiin, koska he
oivalsivat, että se oli – kenties- heidän viimeinen
mahdollisuutensa. Jom Kippur 1944 oli tavallista syvällisempi .
Levin kantaa sydämessään lähtemätöntä muistoa tästä
neila-toimituksesta, päivän viimeisestä rukouksesta. Vapaaehtoinen
kanttori Leib Feler, (jonka vanhin poika tri Noah Feiler on toiminut
Petah Tikvan Sharon-sairaalan johtajana viime vuodet), fokusoi ja
konsentroi rukouksensa lauseessa. Meidän Isämme ja Kuninkaamme- tee
tyhjäksi pahan aikeet. Feler toisti toistamalla tätä, kunnes
koko seurakunta hyrskyen itki ja yhtyi tähän rukouksen pauhuun.
Monen mielestä rukous hartaudestaan huolimatta ei ole miksikään
hyödyksi, mutta kuitenkin eräitten kohdalla pahan aikeet olivat
raukeava olemattomiin.
Levin osallistui
siis Jom Kippur-jumalanpalvelukseen Kaunaksen ghettossa 1941 ja
Vilnassa vuonna 1944. Vuonna 1945 hänet tavataan Jom
Kippur-sovintopäivän juhlassa Italiassa maanalaisten juutalaisten
ryhmässä odottamassa Israeliin vievää laivaa. Israelissa
ensimmäiset kuukaudet hän vietti kibbutsissa. Sukulaisen kutsusta
hän meni vuoden 1946 Jom Kippur-juhlaan Jerusalemiin. Sukulainen vei
hänet Jeshurun-synagogaan. Tällöin hän tutustui ensi kerran Jerusalemin paikallisväestöön. Hebrean kielessä kutsutaan
natsituhoista eloon jäänyttä nimellä Nizal Shoaa, pelastettu
täystuhosta. Levin, joka taas on osallistunut useimpiin Israelin
sotiin, ei oikein pidä tästä ilmaisusta Hän sanoo, että häntä
ei pelastanut kukaan, vaan hän pysyi elossa (survived, överlevde).
Originaaliteksti:
10.10. 2005 Jpost
Lisätietoa:
Inga kommentarer:
Skicka en kommentar